Lento Amsterdamiin lähti jo klo 7.00. Yritimme saada Uber kyytiä, kun KLM lupasi kyytiin 8-11 euron alennuksen, mutta autoja ei ollut saatavilla. Olimme kirjoittautuneet lennolle netissä ja siellä näimme kaikkien matkalle lähtijöiden nimet. Yksi pariskunta ja kaksi naista meidän lisäksi. Pieni ryhmä, pariskunta oli jo kirjoittautunut matkalle.
Heräsimme ajoissa, suihku, kahvit ja taksin tilaus. Kentällä olimme jo vartin yli viisi. Automaatti ei antanut meille lippuja vaan piti mennä tiskille. Kaikki kävi nopeasti ja sisällä olimme jo vartissa.
Portilla tarkkailemme ihmisiä, ketkä voisivat olla meidän ryhmää. Pari sopivan oloista näimme, mutta erehdyimme. Koneessa selvisi pariskunnan henkilöllisyys, koska istuimme samalla rivillä. Mukava noin viisikymppinen pariskunta Nummelasta, Suvi ja Jari, näiden kanssa pärjää.
Tutustuimme nopeasti ja juttua riitti koko lennolle. KLM tarjosi lämpimän voileivän, mehun ja kahvin, alkoholiakin oli saatavilla, ei vielä aamusta.
Koneen vaihdolle aikaa Amsterdamissa oli 1,5 tuntia. D siivestä F:ään oli yllättävän pitkä matka. Muistissani kenttä ei ollut näin suurena. Passintarkastuksessa oli melkoinen ruuhka. Vilkuilimme viinakauppoja, jos sais yhden muovisen huonepullon. Mutta tarjolla oli vain lasisia ja kalliin puoleisiakin, yksi jopa 36.000 euroa, 50 vuotta vanhaa whiskyä, emme hankkineet.
Kone Quitoon oli suuri Boing 777-200 laajarunko, istuimia 10 rinnakkain ja yli 50 riviä, 425 paikkaa. Hyvin mahduttiin riville 21 taas rinnakkain ryhmässä, Lari istui yhden penkkirivin etupuolella. Vieläkään ei selvinnyt ryhmän puuttuvat naiset.
Edessä oli 12 tunnin lento, perillä 14.45 paikallista ja 22.45 Suomen aikaa ja matkaan oli lähdetty aamu viideltä. Tuleepa päivälle pituutta.
Lento kuitenkin meni yllättävän helposti. Juttua riitti pariskunnan kanssa. KLM:n tarjoilu oli hyvää, söimme kolme kertaa, kerran isosti pastaa tai kanaa ja kahdesti pienempi lämmin voileipä. Alkoholia vapaasti, tulipa viiniä juotua ja yksi whiskykin.
Loppulennosta piti jo käydä jaloittelemassa ja istumassa tyhjän päällä. Vessoihin oli jonot, mutta nopeat. Katsoin yhden ruotsalaisen elokuvan vanhasta miehestä, joka yritti tehdä itsemurhaa. Koskettava ja vähän huumorilla höystetty. Ruudusta pystyi seuraamaan lennon etenemistä ja suoraan näytti lentävän, ensin yli Englannin, Irlannin, Atlannin, Neitsyt saarten, Kolumbian ja perillä.
Quiton kenttä sijaitsee korkealla 2200 metrissä vuorten välissä ja pidetään vaikeana ja vaarallisena kenttänä, jonne lentäjällä pitää olla erillinen kelpuutus. Hyvin tultiin alas, vähän vaappuen ja ravistaen.
Kenttämuodollisuudet olivat tarkat, yksitellen tarkastukseen, kyselivät pikkuisen jenkkityyliin. Sitten vielä matkatavaroiden kanssa läpivalaisuun. Ennakkoon täytetty maahantulolappu täytyi antaa tässä. Toinen täytetty lappu jäi vielä odottamaan paluutarkastusta.
Mandala Travelin kyltti näkyi köyden takana. Kenttä on aika pieni ja odotusalissa pieniä mustatukkaisia paikallisia odottamassa vieraitaan. Tunnelma oli tuttavallinen. Meitä odotti Arto Ovaska, Perussa jo 30 vuotta asunut opas ja lisäksi paikallisen matkatoimiston opas ja johtaja. Pian nähtiin puuttuvat ryhmäläisetkin, hiljaisempi Marjo ja hymyilevä suulas Päivi.
Tunnin linja-automatka huonoa kiertelevää tietä pitkin Quitoon. Köyhältähän seutu näytti. Pikkukaupan edessä paikallisia olutta juomassa, nuoria näpytelemässä kännyköitä, vähän väliä pysähtyvä autojono, graffiteja muurissa, syviä rotkojen huteran oloisilla silloilla, mukulakivinen täristävä katu, kuuma muka ilmastoitu bussi.
Matkan aikana oppaat kertoivat vähän matkasta ja paikallisista oloista. Säätä ei voi ennustaa, pitää varautua, kuumaan, kylmään tai sateeseen, kaikkea tulee päivän aikana ja yllättäen. Quito on maailman korkeimmalla sijaitseva pääkaupunki, noin 3000 metrissä. Joten vuoristotautiinkin pitää varautua lähinnä lepäilen tai kokateetä nauttien.
Hotelli oli pieni eurooppalaisittain vaatimaton, passit kopioitiin ja avaimet jaettiin, se kävi nopeasti. Pikkuinen vanha mies koppasi minun laukun hartioille ja kyseli huoneen numeroa, kuusi. Heitti laukun oven eteen ja minä tuikkasin taalan tipin käteen. Hymähti ja kiitti, lieneekö ollut tarpeeksi.
Huone oli melko isohko, vaatimaton sisustukseltaan, pari erillistä sänkyä, tv, iso kylppäri lämpimällä suihkulla, pienet kaapit, turvasäilö, jonka käyttöä suositeltiin. Tässä ollaan pari yötä ennen viidakkoa ja palataan vielä yöksi ennen Galapagosta.
Meillä oli pikku info päivän päätteeksi. Täytettäviä lappuja, karttoja, lentolippuja ja puhetta tulevasta viidakosta. Matka sinne kestää koko päivän, ensin bussilla, sitten veneellä, välillä jopa kahlaten, jos veden pinta on matalalla, eikä venettä saada liikkeelle.
Huominen ollaan täällä Quitossa tutustuen vanhaan kaupunkiin. Sovittiin vielä lopuksi, että mennään yhdessä syömään Arton suosittelemaan ravintolaan. Kävimme Larin kanssa sitä ennen suihkussa ja hipsimme etsimään ravintolaa.
Ensimmäinen kadulla tavattu paikallinen tarjosi marihuanaa tai kokaa, ei ostettu kumpaakaan. Oli juuri pimenevä hetki kuuden jälkeen. Päivän tasaajallahan pimeys ja valo tulee aina kuudelta ja kuin katkaisimesta, hämärä on lyhyt.
Ravintola löytyi helposti, olimme ladanneet Google mappiin off-line kartan hotellissa. Täällä romingin datan hinta on hirvittävä 12,90 euroa/ mega. Tonnin laskun tekis Facebookilla päivässä. Onneksi täällä mobiiliverkot ovat vielä aika hitaat 3G, joten on aikaa ottaa dataroaming pois päältä. Huoneessa oli riittävän nopea verkko, joten ollaan selvillä maailman menosta.
Muut istuivatkin jo Mama ”jotain” pöydässä ja meillekin oli jätetty tilaa pöydän päähän. Tiilasin naudan pihvin maissikakkaroilla ja lasin viiniä, n. 20 taalaa, ei halpaa, ei kallista. Listalla olis ollut paikallista marsuakin, jätän sen vähän myöhemmäksi. Kuuntelimme Päivin ja Marjon juttua Butanin matkasta, joka kuulosti perin erikoiselta maalta.
Ruuat olivat kaikkien mielestä maistuvia, jotain jäi syömättä oudon maun vuoksi mm. ihmeellisen makuiset popcornin näköiset maissit ja omituisesti maustettu tomaattisiivu. Avokadoa näkyi olevan jokaisen lautasella, täällä tyypillinen lisäke.
Lasku kuudelle hengelle oli satanen ja tippiäkin jätettiin toistakymmentä taalaa. Jälkkäreitä ei kaivattu, poikkesimme Larin kanssa vielä yhteen baariin paikallisille oluille. Kello oli vasta seitsemän ja pitäs jotenkin keplotella yhdeksään, vaikka väsymys painoi.
Baaritiskillä tilasimme paikallista artesaani olutta hanasta, maistatti, vaaleaa, tummaa, punaista, päädyimme tummaan. Eihän se mitään hyvää ollut, löysä maku, kun on nyt tottunut ipaan ja apaan. Ja hintakin kahdesta oli hävyttömät 13,90. Vaihtorahatkin kestivät odottaa, mistä lie lähtivät hakemaan.
Hotellille vesikaupan kautta ja pari melatooniiniä kielen alle ja toive pitkistä unista, väsymyksen puutteesta se ei ollut kiinni.
